12/20/2015

intensiivinen ½


Ahdistuneen aika on pitkä. Päivät tuntuvat vierivän hitaasti ohitse. Ja vaikka ne kiitäisivätkin silmänräpäyksessä, ei niistä pysty saamaan minkäänlaista otetta. Kuin et olisi elänyt niitä päiviä laisinkaan. Istuisit ja tuijottaisit lasin läpi maailmaa. Näkisit kaiken, muttet toisaalta kokisi mitään. Sivustaseuraaja. Tarkkailija ja ulkopuolinen. Miksi ikinä sellaista voi edes kutsua.

Hereillä, muttei läsnä. Unissakävelijä.

Puoli vuotta sitten koin lähes täydellisen romahtamisen, burnoutin. Olin saanut ylioppilaslakin kaiken sen pinnistelyn jälkeen ja huomasin törmänneeni seinään. Esteeseen, jota uskottelin ettei edes ollut olemassa. Mutta silti se oli koko ajan siinä ja minä ajoin itseni päin sitä. Tietoisesti jopa. Vaikka toisaalta ajattelin, ettei minulla mitään hätää olisi. 

Olen elänyt paniikki/ahdistustilojen kanssa kymmenisen vuotta nyt. Siihen on mahtunut paljon erilaisia kausia, mutta missään vaiheessa en ole ollut täysin entiseni. Se on ehkä ollut kaikista musertavinta tässä prosessissa, koska ajatus elämänlaadun pysyvästä alentumisesta on pelottavaa. Pelko, etten koskaan voisi  olla "normaali, pärjäävä aikuinen" on samalla myös myrkkyä itsetunnolleni.

IMG_3509

Kesällä toimintakykyni katosi lähes täysin, kun olin tullut murtumispisteeseen. Olen aikaisemminkin käynyt pohjalla, mutta tämä kokemus oli jotain täysin uutta. Vapisin jatkuvasti, koko kehoani särki enkä pystynyt mitenkään rentoutumaan. Mieleni kävi ylikierroksilla, näin pelkkiä kauhukuvia valveilla ja unessa. En uskaltanut olla yksin. Hysteerisiä tunteenpurkauksia ja oksentelua. Jatkuvaa, kohteetonta pelkoa. Tätä kesti kaksi viikkoa.

Onnekseni minulle määrättiin uusi lääkitys (tätä ennen olin syönyt lähinnä SSRI-lääkkeitä ja viime kevään olin ollut ilman lääkitystä), joka auttoi minua hitaasti ylös kuilun pohjalta. Fyysiset reaktiot laimeivat siedettävän tasolle eli kehoni ei ollut enää jatkuvassa stressitilassa. Terapia jatkui taas elokuussa ja jouduin aloittamaan "prosessini" jälleen pohjamudista. Olin turhautunut, katkera, pelokas, surullinen ja vihainen lähinnä itselleni. Miksi kymmenen vuoden jälkeenkin olen samassa jamassa? Miksi romahdin jälleen? Onko minussa jotain pahasti vialla? Voisinko koskaan paremmin?

Koko syksyn käsittelin terapeuttini kanssa näitä kysymyksiä ja tuntemuksia. Jo pelkästään siinä huomasin eron. Parempina kausina työnsin kaikki tunteeni syrjään ja keskityin pelkästään tunteettomaan suorittamiseen elämässäni. En koskaan ottanut esille sitä, kuinka pelottavaa kaikki oli silloinkin, kun muiden silmissä minulla meni hyvin. Olen ollut aina huono tiedostamaan tunteitani, saati näyttämään niitä kenellekään. Tämä on johtanut pitkässä juoksussa särkyneisiin ihmissuhteisiin ja psykosomaattiseen oireiluun eli paniikkiin.

Olen edelleen melko pohjalla jaksamiseni suhteen, vaikka pahimman yli on jo noustu. Pienet asiat ahdistavat yhä, koen levottomuutta ja muutenkin apaattisuutta tunne-elämässäni. Välillä on päiviä tai viikkoja, jotka tuntuvat täysin merkityksettömiltä. Mutta ajattelen, että se on okei. Minulla ei ole kiire kasata itseäni kokoon yhdessä yössä, saati vuodessa. Toivon, että voisin olla jatkossa armollinen itselleni ja koko tälle prosessille, jota käyn läpi.

En jaksa enää vihata itseäni. Se on syövyttävää.

3 kommenttia:

  1. Oon niin onnellinen, kun löysin sun blogin. Ihan mahtavia tekstejä, jotka pysähtyy miettimään, koska itse kamppailen vähän samanlaisten ongelmien kanssa. Oot todella taitava kirjoittamaan <3

    http://vilhelmiinalyydiaa.blogspot.fi

    Blogissa on haaste, johon kannattaa käydä osallistumassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oww, kiitos paljon ihanasta kommentista ♥

      Poista
  2. "Olen elänyt paniikki/ahdistustilojen kanssa kymmenisen vuotta nyt. Siihen on mahtunut paljon erilaisia kausia, mutta missään vaiheessa en ole ollut täysin entiseni." Entiseen ei ole paluuta. Pitkät, vaikeat sairaudet vaativat etsimään ihan uuden tavan olla tasapainossa (ehkä ensimmäistä kertaa koskaan). Tyytyväisyyden etsiminen on työtä, johon onneksi sinäkin saat tukea.

    Onnea ja kärsivällisyttä itsehyväksynnän löytämiseen!

    VastaaPoista