10/26/2015

T = terapia


Jostain syystä kyseisen sanan käyttö on noloa.


En tiedä tunnistaako joku muu kohtalontoveri tätä, mutta yleensä terapia-sanassa on sellainen negatiivinen "kaiku". Kukaan ei myöskään kovin avoimesti kerro käyvänsä terapiassa. Siitä on muodostunut jonkinlainen tabu yhteiskunnassamme, jossa suorituspaineet ovat muutenkin korkealla.


Itse aloitin käymään terapiassa yläasteikäisenä, juuri silloin kun joukosta erottuminen ei ollut kovin suotavaa yleisellä tasolla. Tietyt ystäväni olivat tietoisia asiasta, kun olin hankalasta paniikkihäiriöstäni avautunut heille lyhyesti. Minun on ollut aina hyvin hankalaa luottaa ihmisiin ja toisekseen muiden reaktiot saattavat olla hyvinkin pelottavia. Tämän vuoksi en ole aina pystynyt avautumaan tilanteestani edes läheisille, mikä puolestaan on aiheuttanut väärinkäsityksiä.


Terapiassa käyminen on itsessään hyvin vapauttava kokemus. Aluksi se ei tietenkään ollut sitä ja meni aikansa ennen kuin pääsin terapeuttini kanssa samalle aaltopituudelle. Nyt kun olen käynyt samalla terapeutilla yli 5 vuotta, niin koen päässeeni lähemmäs itseäni. Prosessi on silti kesken, vaikka monen mielestä näin pitkä aika terapiassa olisi pitänyt jo auttaa. Lohdullista on kuitenkin se, ettei ketään voi pakottaa parantumaan tietyssä ajassa. Tämän olen joutunut itsekin todistamaan, kun olen saavuttanut pohjan useammin kuin kerran.


Mitään taikasanoja, lääkkeitä tai mantroja ei ole olemassa nopeaan parantumiseen. Terapeutti ei myöskään voi antaa valmista vastausta, koska jokaisen täytyy hoitaa ajatusprosessi omalla kohdallaan ja omalla tavallaan.


Terapiasta on olemassa yhä monenlaisia käsityksiä. Tietynlainen "hulluuden" -leima on yhä olemassa, vaikka elämme suvaitsevassa nykymaailmassa. Itse olen monta kertaa joutunut toteamaan sen, etten ole hullu. Oireeni ehkä saattavat kuulostaa jonkun korvissa hulluilta, mutta sitä minä en ole. Tämän sisäistäminen vei hyvin kauan aikaa, pelkästään omalla kohdalla. Häpeä oli tässä yhtenä vaikuttavana tekijänä, jonka takia pelkäsin käyttää edes koko t-sanaa. Ikään kuin kyseinen sana olisi pystynyt määrittelemään minut huonommaksi tai epäonnistuneemmaksi ihmiseksi.


Myönnän, ettei tänäkään päivänä asian myöntäminen ole helppoa, kun joku ulkopuolinen kysyy mitä päivääni on sisältynyt. Käyn terapiassa kahdesti viikossa, joten se saattaa olla joinakin päivinä oleellinen osa sisältöä. Nykyään kuitenkin pyrin kertomaan totuuden ja käyttämään t-sanaa ilman, että minun kuuluisi hävetä tai peitellä sitä.


4 kommenttia:

  1. Onneksi asenteet ovat muuttumassa koko ajan ymmärtävämpään suuntaan, ehkä tulevaisuudessa mielenterveyden ongelmat eivät ole niin suuri tabu kuin nyt. Kehitystä on tapahtunut jo mielettömästi kuitenkin, siihen nähden vaikka kuinka meidän sukupolveamme parikymmentä vuotta vanhemmat joutuvat kärsimään kroonistuneiden vaivojen kanssa, kun heidän nuoruudessaan suun avaaminen oli vielä vaikeampaa kuin nykynuorilla.

    Anyway, paljon lykkyä tykö mörköjesi päihittämiseen ♥ Noloja ovat ne jotka suhtautuvat ahdasmielisesti ihmisten yrityksiin ratkaista ongelmansa, sillä se jos joku on suurta vahvuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen todella kiitollinen (sekä onnekas), että elän tällaisella aikakaudella enkä esimerkiksi 50 vuotta sitten. Kiitos lämmittävästä kommentistasi paljon c:

      Poista
  2. Kiitos tästä postauksesta! Ja paljon tsemppiä sinulle ♥

    Onko sulla antaa jotain vinkkiä, miten hakeutua terapiaan/miten rohkaistua asian suhteen? Opiskelen yliopistossa ja oon selvittänyt asiaa jo niin pitkälle, et tiedän, mihin pitäis soittaa et pääsis yths:n mielenterveyspalveluihin, mut en vaan millään uskalla soittaa. Ehkä koska en oo koskaan varsinaisesti tehnyt ajanvarausta saati sitten mielenterveysasioiden takia, en jotenkin osaa kuvitella mielessäni, miten se puhelu menisi ja mitä mun pitäis sanoa, joten pelottaa soittaa. Jotenkin tuntuisi vähän helpommalta, jos olisikin jokin fyysinen oire, jota kuvailla, mutkun tää on vaan epämääräistä soppaa mun pään sisällä ja ehkä se on just toi tabu, mistä kirjoitit, että mielenterveysjuttuja ei oikein oteta ehkä vakavasti (tässä tapauksessa siis osa mua ilkeilee, että ei mua nyt oikeesti mikään vaivaa, en mä usko että ne siellä ajanvarauksessa ei ottaisi tosissaan) tai ainakin on negatiivinen kaiku. Nää on muutenkin ajatusia, joita en oo ennen sanonut ääneen... Mä oon oikeestaan koko syksyn jahkaillut tätä asiaa ja en vaan tiedä, mistä löytäisin sen rohkeuden tarttua puhelimeen (koska löytämäni mukaan ei oo mitään muutakaan tapaa varata aikaa tuolta).

    Tää kysymys nyt menee aika paljon ohi, eikä sun tietenkään oo mikään pakko vastata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse ainakin ajattelen niin, että ammattiauttajilla on velvollisuus auttaa kaikkia apua pyytäviä tilanteesta riippumatta. Mikäli ajanvaraus tuntuu hankalalta niin itse olen joskus pyytänyt läheistäni tekemään sen omasta puolestani. Ongelmien/oireiden kirjaaminen ylös paperille on kannattavaa, koska se helpottaa tuon kaltaisissa tilanteissa stressiä ja selkeyttää muutenkin asioita (tämän itse olen ainakin todennut useasti). Varmasti myös yksityisen kautta pääsee terapiaan, jos muuta tietä ei tunnu olevan. Tällöin omavastuu osuus on tietysti olemassa, vaikka Kelalta saattaa saada tukea kuluihin.

      Kaikista parasta on aina se, että hoitoon hakeudutaan jo alkuvaiheessa. Itse en osannut pyytää apua ennen kuin tilanteeni ajautui hyvin tukalaksi, jolloin apua oli melkeinpä pakko ottaa vastaan. Sellaista tilannetta en suosittele kenellekään, joten toivon että rohkaistut viemään asiaasi eteenpäin. Kiitos paljon kommentistasi ja tsemppiä myös sinullekin ♥

      Poista